Hannele Juutinen: Uusia näkökulmia ja entistä kriittisempiä ajatuksia

Islannissa ja Saksassa EVS-vapaaehtoisena vietetty aika kasvatti näkövammaisen Hannele Juutisen rohkeutta ja tutkimusmatkailijan luonnetta.

– Opin reitin asunnoltamme nuorisotalolle ja aloin kulkea sitä yksin. Se oli sellainen Wau, minä pärjään missä hyvänsä -kokemus, Hannele Juutinen kuvailee EVS-vapaaehtoisena (European Voluntary Service) Reykjavikissa saamiaan kokemuksia.

Hannele matkusti Islantiin kesällä 2006 Näkövammaisten Keskusliiton lähettämänä ja vietti maassa yhteensä kolme viikkoa yhdessä virolaisten, slovakialaisten, tšekkiläisten ja islantilaisten nuorten kanssa. Jakson aikana pidettiin työpaja, jossa näkövammaiset osallistujat pohtivat itsenäistymiseen ja apuvälineiden käyttöön liittyviä asioita. Hannele, joka on itsekin näkövammainen, toimi yhtenä workshopin vetäjistä.

– Se oli hienoa aikaa… Rakastuin palavasti. Islannin luonto on erityinen geishireneen, ja sitten oli slovakialainen Mihail. Seurustelimme puolitoista vuotta.

Aika Reykjavikissa antoi Hannelelle rohkeutta tutustua laajemminkin maailmaan. – Matkustamisen ja tutkimisen himoni kasvoivat. Jo pienenä minulla oli nauhuri mukanani, kun matkustin vanhempieni kanssa lomakohteissa. Nauhoitin oppaiden puheita ja kolusin kaikki kiinnostavat paikat kohteiden ulkopuolellakin.

Erityisoppilaitokseen Waldkirchiin

Valmistuttuaan papiksi vuonna 2008 Hannele päätti hakeutua uudelleen vapaaehtoispalveluun. Hän haki paikkoja useista eri maista. Saksa tärppäsi.

Syksyllä tuore teologian maisteri suuntasi Lounais-Saksan Waldkirchiin, jossa hänen oli määrä toimia apuopettajana vammaisille lapsille tarkoitetussa koulussa.

– Koulusaksani oli pahasti ruostunut, joten alkuaika kului orientoitumisessa ja kielen oppimisessa. Yritin kuunnella kieltä ja loin sosiaalista piiriä.

Hannele veti koulun oppilaille liikuntakerhoa ja englannin kerhoa. Samalla hän ratkoi oman näkövammansa aiheuttamia haasteita. Oli opittava kulkemaan kolmen kilometrin matka koululta Waldkirchin keskustaan ja takaisin. – Se oli aivan ihana reitti alas kukkulalta, tien vieressä kiemursi puro. Monesti tuli käveltyä ainakin kuusi kilometriä päivässä.

Kun saksan kieli alkoi olla hallussa, Hannele alkoi pitää sijaisopettajana uskonnon tunteja. – Se oli haasteellista. Onneksi ryhmät sentään olivat pieniä ja minulla, kuten muillakin opettajilla, oli luokassa avustaja.

Hannele on valmistunut paitsi papiksi, myös uskonnon ja historian opettajaksi. Vieraalla kielellä opettaminen auttoi luomaan uutta suhdetta omaan opettajuuteen.

Papiksi Kolariin

Hannele Juutinen vietti Waldkirchissä yhteensä vuoden. Saksan kielen taito koheni huomattavasti. Jakson aikana rakentui edelleen jatkuvia ystävyyssuhteita useisiin koulun opettajiin ja toisiin EVS-vapaaehtoisiin. Oma perspektiivi laajeni ja suhde esimerkiksi suomalaiseen mediaan, taiteeseen ja politiikkaan muuttui kansainvälisten vertailujen myötä entistä kriittisemmäksi.

– Omat vahvuuteni vahvistuivat niin ikään. Muutuin aikaisempaa pelottomammaksi ja rohkeammaksi. Myös matkustamisen himoni kasvoi.

Suomeen palattuaan Hannele pestautui papiksi Kolariin. Hän tahtoo vastaisuudessakin asua pitkiä jaksoja Suomen ulkopuolella, mutta lähivuodet hän aikoo käyttää tutustumalla perin juurin Torniojokilaakson kulttuuriin.