Miehen kuva heijastuu veteen

Kuva: Steve Halama | Stocksnap

Maahanmuuttaja uraohjauksessa ei ole ongelma, vaan ihminen

Julkinen puhe maahanmuuttajista särähtää tätä nykyä yhä pahemmin korvaani. Varsinkin silloin, kun heitä niputetaan yhdeksi ryhmäksi, jonka kaikki edustajat nähdään suuren massan kasvottomina osina. Erityisen pahasti särähtää silloin, kun maahanmuuttajista puhutaan yksinomaan ongelmina, ongelmien aiheuttajina tai yhteiskuntaa ja meitä kantaväestöä koettelevana kriisinä.

Työskentelin taannoin pitkäaikaistyöttömien uravalmentajana Helsingin kaupungin kuntakokeilussa. Puolentoista vuoden aikana annoin uravalmennusta yksilöohjauksena noin 100 asiakkaalle, joista puolet oli maahanmuuttajataustaisia. Yhden asiakkaan kanssa meni hänen tilanteestaan riippuen 2–20 tuntia.

Kuten kantaväestöön kuuluvat asiakkaatkin, myös eri maista Suomeen muuttaneet edustivat hyvin laajaa kirjoa. Joukossa oli Suomessa tutkinnon suomeksi suorittaneita henkilöitä ja jo pitkään suomalaisessakin työelämässä mukana olleita ihmisiä. Oli myös niitä, joilla ei ollut mitään tutkintoa kotimaasta eikä Suomesta, ja jotka puhuivat suomea vain välttävästi. Oli eri-ikäisiä, erilaisilla taidoilla ja henkilökohtaisilla ominaisuuksilla varustettuja ihmisiä. Oli uuteen rohkeasti suhtautuvia ja oli valintoihinsa pettyneitä. Oli muualla asuvien perheenjäsentensä tulevaisuudesta huolta kantavia ja omien kokemustensa pahasti runtelemia.

Uravalmentajan työ oli lähes jatkuvaa hyppäämistä tuntemattomaan. Tiesin etukäteen uusista asiakkaista vain nimen ja puhelinnumeron. Niinpä en aina heitä vastaan mennessäni ollut varma, etsinkö miestä vai naista, iästä puhumattakaan.

Toisten asiakkaiden kanssa jo pelkkään alkukartoitukseen saattoi mennä aikaa, koska ohjaussuhdetta piti rakentaa hyvin alkutekijöistä. Minun piti esimerkiksi selventää ohjattavalleni sitä, mistä uravalmennuksessa oikein on kyse. Jotkut sen sijaan olivat rutinoituneita ohjauspalvelujen käyttäjiä ja osasivat asettaa omat tavoitteensa nopeasti sekä myös hyödyntää uravalmennusta omien unelmiensa saavuttamiseksi. Hassua, eikö totta: maahanmuuttajillakin voi olla unelmia!

Halusin itse pitää visusti kiinni siitä ohjauksellisesta periaatteesta, että tekemisen subjektina säilyy koko ajan asiakas. Etenimme kunkin omilla ehdoilla ja omalla tahdilla. Mahdollisimman monen kanssa pyrin kuitenkin myös miettimään jonkin uuden avauksen tai suunnan kokeilemista.

Ainoita asioita, jotka – pitkään jatkuneen työttömyyden ohella – yhdistivät varsinkin näitä ei-Suomessa syntyneitä asiakkaitani, oli se, että he tarvitsivatulkopuolisen tukea oman elämänsä valinnoissa. Tuo tuki saattoi merkitä monia erilaisia asioita.

Tapaamisissa keskustelunaiheemme liikkuivat hyvin laajalla skaalalla. Joidenkin kanssa käsittelimme enemmän elämänhallintaan liittyviä kysymyksiä. Toisen kanssa pohdimme hänen taloudellisen tilanteensa vaikutusta työnhakuun. Kolmannen asiakkaan kanssa etsimme tietoa erilaisista koulutusvaihtoehdoista, työstimme yhdessä hakemuksia ja valmistauduimme mahdollisiin soveltuvuushaastatteluihin. Neljännen kanssa tutkailimme erilaisia työmahdollisuuksia, päivitimme ansioluetteloa, hahmottelimme hyvää työhakemusta ja simuloimme työhaastattelutilanteita. Viidennen kanssa teimme kaikkea edellä mainittua.

Maahanmuuttajataustaisten asiakkaiden tilanteet avasivat minullekin uusia katselukulmia tähän armaaseen Suomeemme. Tulin entistä tietoisemmaksi siitä tutkinto-, pätevyys-, sertifikaatti- ja dokumenttiviidakosta, johon moni heistä törmäsi ja jotkut jopa eksyivätkin. Kohtasin monien turhautumisen työnantajien asenteellisuuteen. Yritin valaa uskoa siihen, että työnhakua ja hakemusten lähettämistä olisi hyvä sinnikkäästi jatkaa, vaikkei se näyttänyt tuottavan tulosta.

Koin voimattomuutta sen suhteen, miten vähän muutamassa uravalmennuskerrassa ehti tehdä yhden asiakkaan hyväksi. Liikutuin heidän kiitollisuudestaan minua kohtaan. Ärsyynnyin heidän puolestaan viranomaisten virheellisiin päätöksiin ja suomalaisten työnantajien ennakkoluuloihin oudon nimen tai väärän ihonvärin suhteen. Mutta myös kerta toisensa jälkeen inspiroiduin asiakkaideni halusta yrittää ja mennä eteenpäin, löytää vielä paikkansa Suomessa.

Kaiken kaikkiaan: uravalmennettavani olivat ihmisiä, kaikenmoisia niin kuin sinä ja minäkin. Kyllä, joillain heistä oli ongelmia, ehkä suuriakin. Ongelmia, joihin ei uravalmennuksen aikana löytynyt ratkaisua. Mutta: yksikään heistä ei ihmisenä ollut ongelma tai kriisi – sen enempää kuin sinä tai minäkään!

Miika Kekki

Kirjoittaja on työskennellyt CIMOssa Euroguidance-toiminnon vastaavana asiantuntijana ja työllistää tätä nykyä itsensä yrittäjänä työnohjauksen, uravalmennuksen ja kotoutumiskoulutuksen parissa. Hän uskoo vakaasti, että ihmisoikeudet kuuluvat kaikille tasapuolisesti ja että moninaisuuden kohtaaminen tekee meille kaikille hyvää.

Kommentit (0)

Lisää kommentti

Nimi:   
Kommentti:   
Varmistus: Paljonko on kolme plus kaksi?

Vastaus:  

Tällä kysymyksellä pyritään estämään lomakkeen automatisoitu käyttö.
Kommentti ilmestyy sivulle vasta hyväksynnän jälkeen.