Suomi on profiloitunut englanninkielisen yliopisto-opetuksen edelläkävijänä Euroopassa. Kuva: Satu Haavisto / CIMOn kuva-arkisto
Englanti tulee, mutta ei tapa
Korkeakoulutuksen kansainvälistyminen on nykyään tapetilla enemmän kuin koskaan. Siksi onkin hämmentävää, että kieli näkyy korkeakoulutuksen kansainvälistymispolitiikassa melko satunnaisesti. Onko englannin asema niin itsestään selvä? Vai pidetäänkö kieltä vain teknisenä välineenä, sanoina ja rakenteina, eikä niinkään kaikkinaisen kommunikaation mahdollistajana?
Jos ja kun kieli putkahtaa esille korkeakoulupolitiikassa, se näyttäytyy kuohunnan aiheena tai muuten ongelmana.
Suomessa kieli on ollut näkyvässä roolissa 1800-luvun puolivälissä, kun kansallista identiteettiä rakennettiin suomen kielen ympärille ruotsinkielisen älymystön voimin. Itsenäistymisen jälkeen suomen ja ruotsin suhde Helsingin yliopistossa ahdisti yliopistoväkeä niin paljon, että Turkuun perustettiin sekä suomen- että ruotsinkielinen yliopisto purkamaan kielipoliittisia paineita.
2000-luvulla kieli on tullut korkeakoulupolitiikassa selkeämmin näkyväksi englannin kautta. Suomalaiset yliopistot ovat edelleen yliopistolain perusteella yksi- tai kaksikielisiä, mutta käytännössä niillä on suuri valta päättää opetus- ja tutkintokielestään. Englannin käyttö yliopisto-opetuksessa onkin noussut aiheeksi päivälehtiin, eduskuntakysymyksiin ja erilaisiin valituksiin.
Englanti keskusteluttaa muuallakin. Esimerkiksi Ranskassa on uudistettu korkeakoululainsäädäntöä. Perinteisesti tiukasti omaa kieltään suojelevassa maassa on annettu periksi. Tulevaisuudessa – ja lähinnä vaihto-opetukseen ja eurooppalaisiin koulutusohjelmiin liittyvissä tilanteissa – on lupa käyttää muutakin kieltä.
Lakiesitys kuohutti sekä julkista keskustelua että parlamenttia, jossa se tuomittiin itsetuhoiseksi iskuksi vasten ranskan kielen kasvoja.
Suomalaisesta näkökulmasta ranskalaisten pelko kielen häviämisestä tuntuu hassulta. Ranska on suuri maailmankieli, ja nyt tehdyt myönnytykset ovat pieniä verrattuna suomalaiseen käytäntöön. Suomi on 1990-luvulta saakka profiloitunut englanninkielisen yliopisto-opetuksen edelläkävijänä Euroopassa. Englantia on tosin tehty näkymättömäksi kutsumalla ohjelmia ”vieraskielisiksi”.
Kielten häviämiseen liittyviä pelkoja on toisaalta helppo ymmärtää. Kieli kuohuttaa, koska jokaisella meistä on siihen henkilökohtainen suhde.
Englanti tuskin kuitenkaan jää Suomessa sen pysyvämmäksi kansainvälisen akateemisen kanssakäymisen kieleksi kuin latina tai saksakaan. Kansalliset kielet ovat kestäneet aiemmatkin kansainvälistymisen aallot. Kieltä voi tehdä näkyväksi vaikka miettimällä omassa arjessaan, miksi juuri sillä hetkellä käyttää jotain määrättyä kieltä, tai vaikkapa puhuu yleiskielen sijaan murretta.
Kieli saa näkyä!
 | Taina Saarinen on korkeakoulututkija, joka on tällä hetkellä kiinnostunut erityisesti kielen näkymättömyydestä korkeakoulutuksen kansainvälistymisessä. Hän työskentelee Jyväskylän yliopiston Soveltavan kielentutkimuksen keskuksesta, joka tarjoaa monipuoliset näköalat kieleen ja koulutukseen yhteiskunnallisina kysymyksinä. Kirjoittajan äidinkieli on Salon murre, mutta hän taipuu kirjoittamaan myös suomeksi. |